Every field has a silver lining

Otsikko nerokkaasti vanhaa sanontaa mukaellen. Eli jokaisella pellolla on hopeinen reunus. Täällä ainakin.

Tänään oli ensimmäinen kokonainen etsintäpäivä, seitsemältä aamiaselle ja kahdeksalta kohti peltoa. Alueena oli julmetun kokoinen nurmikenttä, pituutta puolisen kilometriä kanttiinsa. Siellä kun huitoi täyden päivän niin alkaa olemaan oikea etutassu aika muskeleilla.

Löytöjä tuli tänään lähinnä ryhmän muille jäsenille, itse toimin kompostina keräten haulikonpateja sekä lyijymöhkäleitä. Jenkkivahvistus Luke vetäisi Ace 250:llään ohi koko XP porukasta ja kiskaisi hankalasta kynnöspellosta hopeisen Charles Ensimmäisen aikaisen kuusipennisen. Ehdottomasti päivän ellei koko reissun paras löytö.

Paljoa ei tosin jäänyt Zalamakaan jälkeen omalla hopeallaan. Ainakin kuntonsa puolesta tällä Yrjö Viidennellä pääsee löytölistalla kärkipäähän:

Nyt on lähdettävä suihkuun pesemään mudat pois ja sitten juhlimaan Pyhän Patrikin päivää. Huomenna jatketaan etsintähommia!

Day one

ENGLANNISSA!!!

Tämä oli se päivä, jota oli vuosi hartaasti odotettu ja nyt se jo loppui (kello tätä kirjoitettaessa 0:09 seuraavan päivän puolella).

Aamulla kahdeksalta irrottiin Suomen maaperästä ja leijuttiin vajaat kolme tuntia kohti Lontoota. Heathrowlla kaikki meni nappiin ja oltiin laukut kannossa ulosmenoväylällä todella ripeästi. Portille saavuttuamme vastassa olivat vanhat tutut Alan ja Pete. Ei muuta kuin autoon ja kohti Alresfordia. Hotellilla tapasimme ryhmämme viidennen jäsenen, skotlannissa asuvan amerikkalaisen nimeltään John. Kaveri oli into päällä, yhdentoista tunnin ajomatka Skoteista kaakkoiseen Englantiin ei tuntunut kummittelevan missään, vaan heppu oli odottavan valmiina peltohommiin. Ehkä se johtui uutuudesta johtuvasta innosta, kun harrastuksen kestoa kyseltyämme vastaus oli "noin kolmisen viikkoa"...

Kanariisiannokset (erinomaiset) ahmittuamme vaihdoimme varusteet peltomoodiin ja poistuimme sivistyksen parista. Peltoalue oli vanha tuttu, nyt vain aloitettiin toiselta puolen tietä kuin viime vuonna. Noviisimme otti heti kättelyssä johtopaikan löytämällä pirun hyväkuntoisen roomalaisen kolikon.

Vaihdettiin jonkin ajan ja kahvitauon kuluttua peltoa vanhalle tutulle parin sadan metrin päähän ja sitten alkoikin taas Höylän taikalaatikko täyttyä. En tiedä mikä taika siihen liittyy, vai onko se vaan taitoa että samalla miehellä käy hopeatuuri koko ajan. Päivän kaunein löytö, vuoden 1922 miltei virheetön hopeaskillinki, löysi luonnollisesti samaan osoitteeseen.

 Mutta nyt on aika käydä elpymään, parempaa raporttia ja kenties kuviakin luvassa seuraavan kerran pellolta palattuamme. 

Lasketaan tunteja

Huomenna se alkaa!

Nimittäin uusi etsintäkausi kausi 2012 - kone Englantiin lähtee kello kahdeksan.

Lisään tänne lokikirjamerkinnän jokaiselta etsintäpäivältä aina pellolta palattuamme.

 Pysykää kuulolla.

Kaivaminen on taidetta

Metallinetsijä on kotonaan pellolla, rannalla ja puistossa.

Kaksi ensiksimainittua ovat kiitollisia kohteita, sillä maaperä on valmiiksi muokattua, eikä kuopan kaivamisesta yleensä ole kenelläkään haittaa, kunhan muistaa peittää jälkensä kuten kuuluu. Pellolla mennään lapiolla ja rannalla voi lapparia täydentää sandscoopilla, varsinkin jos mielii kolikko- ja koruhimossaan aina vesirajan tuolle puolen. Nämä ovat selkeitä juttuja, ei ongelmaa esineen ylösotossa.

Mutta mennäänpä piippailureissulle hoidettuun puistoon. Kauniisti leikattua nurmikkoa on ikävä kaivella lapiolla, eikä ruuvimeisselivirityskään yllä ihan joka kolikkoon. Mikä siis avuksi, kun pitäisi tehdä siisti reikä mielellään ripeästi ja kohtuullisen vaivattomasti? Pohdiskelin tätä asiaa prototyypin verran viime syksynä. Tuloksena oli jotain, mitä hetken pidin jopa pioneerituotteena, mutta sitten vanha tuttu internetti palautti karvaiset tassuni takaisin maan pinnalle. Sieltähän niitä apuneuvoja löytyi useampaa sorttia, osa mielestäni huonompia kuin omani, mutta osa myös selkeästi nerokkaampia. Näytän tässä kaksi niistä.

Mikä ihmeen värkki tässä nyt siis on kyseessä? No putkilapio tietenkin. Katsokaas.

Esimerkki yksi, tämä on röyhkeästi linkitetty tuolta tämän sivun alareunan nettikaupasta, eli näitä voi ostaa Amazonilta kotiintuotuna.

Putkilapio, malli 1

Ideana on siis putki ja mäntä, joka työntää putkeen survotun maalieriön ihmisten ilmoille tarkempaa tutkimista varten. Tämä malli vaikuttaa muuten hyvältä, mutta lienee selälle kipeä, kun on näemmä melko lyhytvartinen.

Seuraava kandidaatti on mielestäni nerokkain. Siinä yhdistyy kevyt ja kestävänoloinen rakenne ergonomian ja nopean toiminnan kanssa. Tämän on takuulla suunnitellut insinööri!

Putkilapio, malli 2

Tästä pääsee näkemään malli kakkosen tositoimissa. Huomatkaa poistokahva!

Ai niin, mainitsinko tehneeni myös oman prototyypin ideasta? Laitetaanpa siitäkin pari kuvaa. Tätä en ole vielä tositoimissa testannut, mutta taidanpa ottaa sen matkaan Englantiin, mikäli kilot antaa periksi...

Tämä malli on kokonaan rosteria ja hitsattu kasaan tigillä, joten ruostuvaa kohtaa ei pitäisi olla olemassa. Tosin painon kannalta sataprosenttinen rosterinkäyttö on hieman liioiteltua, kukaties. Lisäksi putki voisi olla hiukan avarampi, ettei se vahingossa riko löytöä. Mutta tästä se lähtee kehittymään.

Toivon tähän paljon kommentteja, ideasta yleensä ja varsinkin kehitysideoita tulevaisuuden suhteen. Sitten kun optimaalinen koostumus löytyy, niin näitä on halukkaiden mahdollista tilatakin kilpailukykyiseen hintaan.

Kertokaas mitä mieltä olette?

Metallinetsinnän harrastustoiminta Suomessa

Metallinetsinharrastajien keskuudessa on viime aikoina pohdittu harrastuksen nykytilaa ja tulevaisuutta Suomessa. Muutamat löydöt ovat olleet historiallisessa kontekstissa merkittäviä, ja sitä kautta harrastukselle on tullut julkisuutta lehtien palstoilla ja radiohaastatteluissa. Harrastajien parissa käydyssä keskustelussa on oltu julkisuuden puolesta ja sitä vastaan, kukin oman näkemyksensä pohjalta. Puolustavat näkemykset ovat perustelleet kantaansa harrastuksen erikoisuuden ja harvinaisuuden kautta, heidän mukaansa julkisuutta tarvitaan, jotta ihmiset tietäisivät metallinetsinnän olemassaolosta ja osaisivat suhtautua siihen luonnollisemmin.

Nykyisellään metallinetsintä saattaa leimautua monien sivusta seuraavien mielissä johonkin aarteenetsinnän ja haudanryöstelyn välimaastoon, mikä ei tietenkään ole oikea näkemys eikä millään tavalla toivottava suhtautumistapa. Julkisuuden nähdään auttavan tähän harhaluuloon esittelemällä löytö sekä kertomalla sen sijoittamisesta Museoviraston valvomaan sijoituspaikkaan, koko Suomen kansallisomaisuudeksi. Julkisuuden on tätä kautta tietenkin toivottu edesauttavan myös etsintälupien saamisessa.

Vastustavat näkemykset ovat puolestaan perustelleet kantaansa harrastajaryntäyksellä ja sitä seuraavalla etsintäpaikkojen tyhjentymisellä. On toivottu pidettävän matalaa profiilia, jotta harrastus pysyisi pienen piirin sisällä. Tällä on toivottu myöskin vältettävän niitä lieveilmiöitä, joita saattaa syntyä aloittelijan osuessa muinaislöydölle pilaten liialla innokkuudella ja liian moneen esineeseen jatketulla kaivuutoiminnalla arkeologisesti korvaamattoman paikkakontekstin joko osittain tai kokonaan.

Molemmat näkemykset ansaitsevat paikkansa päätään nostavan harrastuksen taipaleella, mutta taitaa olla niin, että tukki kulkee kun on virta mikä vie. Asiat etenevät omalla painollaan, teimmepä kummin tahansa. Mahtilöytöjä tulee jatkossakin ja on epätodennäköistä, etteikö uutiskynnys niiden kohdalla ylittyisi. Lieneekö siis tarpeen leiriytyä kovin syviin asemiin kummankaan aiempana esitetyn mielipiteen puoleen, vai lieneekö hedelmällisempää sietää se, mikä on joka tapauksessa tapahtuva, ja jääräpäisen puolenvalinnan sijaan keskittyä ohjaamaan sitä, mikä ohjattavissa on.

Tehtävissä olevia asioita ovat ennen kaikkea oikean tiedon välittäminen. On ensiarvoisen tärkeää niin virallisten tahojen kuin harrastajienkin kannalta, että kaikilla asianosaisilla on tieto toistensa toiminnasta, sekä selkeä käsitys pelisäännöistä joita tulee noudattaa. Näillä ohjenuorilla suomalaisilla metallinetsinnän harrastajilla on hyvä mahdollisuus säilyttää asemansa laillisena toimijana, vaihtoehdon ollessa jyrkimmillään länsinaapurin mallin mukainen äärimmäinen luvanvaraisuus. Hiljattain perustettu Suomen Metallinetsijät ry on hyvä osoitus harrastajien halusta toimia yhteisten sääntöjen mukaan. Lisäksi yhdistyksellä on villiin joukkoon verrattuna suurenmoiset mahdollisuudet tulla kuulluksi aihetta sivuavien virallisten päätösten kohtaloa sorvattaessa. Ryhmässä on voimaa. Enempiä agitoimatta voisi sanoa, että kerhon, olkoon se Suomen kattojärjestö tai sitten paikallinen työpaikan harrastejaos, jäsenyys on parasta mitä harrastaja voi etsimen ja lapion jälkeen vyölleen hankkia. 

Kauden 2012 avajaisia odotellessa

Vajaan parin kuukauden kuluttua se taas tapahtuu. Maaliskuussa Suomen vielä todennäköisesti köllöttäessä talviunessaan paksun valkean vaipan suojissa, on Englannissa kevät jo pitkällä ja pellot suorastaan kutsuvat metallinetsijöitä. Sinne mekin suuntaamme, neljän hengen ryhmämme palaa edelliskertaiselle alueelle jatkamaan siitä mihin viime kerralla jäimme.


Hiljalleen on syytä miettiä, mitä tänä vuonna pakkaisi mukaansa. Viime kerran varustus oli tosin hyvä, lähinnä etsin on erilainen tällä kerralla. Mutta aina voi hyvääkin parantaa, jos pitäisi optimoida tarvikkeita, niin huomion voisi kiinnittää ainakin kenttäruokailumateriaaleihin. Ruokakaupasta saatavat pussikeitot eivät oikein olleet maistuvia, tai sitten ostin väärää merkkiä. Tällä kerralla panostan laatuun ja haen muonat retkeilyliikkeestä.

Vaatetus toimi hyvin Englannin kevätsäässä, tosin saimme nauttia lähes koko retkemme ajan kauniista auringonpaisteesta, mutta tuloiltana tuli vähän vettäkin. Kevyt Goretex -takki suoriutui sateeesta hyvin, mutta tavalliset reisitaskuhousut kastuivat läpi takin helman kohdalta. Housujen materiaaliin voisi siis kiinnittää enemmän huomiota. Jalkineina minulla oli Varustelekasta hommatut käytetyt maihinnousukengät, jotka ansaitsevat toiminnallisuudestaan täyden kympin. Ne ovat edelleenkin kaikkien aikojen parhaat jalkineeni, säällä kuin säällä. Yläpään tiivistykseenkin on syytä varautua, jos tuulee ja sataa niin kunnollinen pipo ei ole lainkaan liikaa. Sekin saisi olla materiaaliltaan vettä hylkivää, mutta onhan takissa kyllä huppu, mikäli pipomateriaali päästää veden läpi. Hansikkaita varten voisi varmaankin perustaa oman blogin, niitä on sen verran montaa mallia ja sorttia. Ajattelin ottaa aika ohuet Onnisen työhansikkaat, joita voi vetää tarvittaessa parit päällekkäin. Ovat halpoja ja kestäviä, sekä antavat hyvän tuntuman sormille.

Reissun dokumentaatio oli viime kerralla muutaman videokameran ja yhden järjestelmäkameran varassa. Videokameroista parhaaksi osoittautui kaverini rintaan kiinnitettäväksi muokattu kypäräkamera. Kuvakulma oli oikein optimaalinen kaivutapahtumaa ajatellen. Oma perinteinen videokamerani jäi vähemmälle käytölle, kädessä sitä ei oikein voinut pitää kun oli etsin ja lapio toisessa. Muutaman kerran jalustin sen pellolle ja jätin kuvaamaan toimintaa, mutta melkoista häsläämistä siitä tuli. Ehkäpä luotan tälläkin kerralla kaverin Contourin ottamaan materiaaliin. Varmaan kyllä omakin tulee otettua siitä huolimatta mukaan, eipä se paljoa tilaa tai painoa varaa.

Tänne se matka sitten maaliskuussa käy. Kyllä se vaan on aika vihreä saari.


Päivittelen tänne kuulumisia muutaman päivän välein. Tulkaa uudelleenkin! Kommentointikin on toivottavaa!